LASTEN VALTAKUNTA
Aikuistuminen on kai sitä, että ihminen alkaa seistä omilla
jaloillaan ja ottaa itse vastuun elämästään. Samalla hän alkaa ymmärtää
syvemmin, että hänen valintansa ja ratkaisunsa vaikuttavat myös muiden elämään.
Ihminen ei ole täällä vain itseään varten.
Kaipa tämä on yksi syy siihen, miksi monet haluaisivat
mieluummin pysyä ikuisesti teini-ikäisinä.
Harmi vain, että tällainen ikuinen nuoruus on perinnöllistä:
vanhemmat, jotka eivät kanna vastuuta elämästään, opettavat saman asenteen myös
lapsilleen. Uusi polvi ei silloin kunnolla kykene ottamaan vastuuta maailmasta
ja astumaan vanhan, väistyvän sukupolven tilalle. Karu totuus on kuitenkin,
että meidän tärkeimpiä tehtäviämme vanhempina olisi valmistaa lapset omaa
kuolemaamme varten.
Jumalan vanhemmuus on erikoisella tavalla vastakkaista. Taivaallinen
Isä kasvattaa lapsiaan aivan toisin kuin maalliset vanhemmat – hän ei nimittäin
tahdo heidän koskaan kasvavan aikuisiksi. Jumala haluaisi päinvastoin omiensa
tulevan aina vain enemmän riippuvaiseksi hänen läsnäolostaan ja avustaan. Syy
tähän on oikeastaan aika yksinkertainen: Jumala ei ole kuolemassa pois, eikä
hänen tarvitse kasvattaa meitä elämään ilman häntä. Pikemminkin hän valmistaa meitä
siihen, että saamme viettää ikuisuuden hänen kanssaan taivaassa.
Samaa Jeesuskin ajatteli, kun hän asetti lapsen meille
aikuisille esikuvaksi. ”Joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niin kuin
lapsi, se ei pääse sinne sisälle.” (Lk 18:17) Jeesus ei tässä viittaa ainoastaan pelastumiseen
tai taivaan kotiin; hän puhuu myös siitä Valtakunnasta, johon meitä kutsutaan
jo täällä. Jumalan lapsina me saamme jo nyt elää Hänen kanssaan.
Markku Sarento
